Eettinen stressi uuvuttaa vastuuntuntoisen hoitajan

28.02.2021

Tämä mielipidekirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 17.2.2021.



Tehy-lehdessä kirjoitettiin äskettäin osuvasti eettisestä stressistä, jota hoitoalan työntekijät kokevat työssään. Eettisen stressin ajatellaan olevan yleisintä vastikään alalle tulleille, mutta kansainväliset tutkimukset ovat osoittaneet eettisen stressin olevan yleistä myös pitkään alalla olleiden keskuudessa. Eikä ihme: olemme työssämme jatkuvasti tilanteissa, joissa joudumme valitsemaan oikean ja väärän välillä.

Työskentelen itse kotisairaalassa, jossa toteutetaan sairaalatasoista hoitoa ihmisten kotona. Potilaat ovat pääasiassa kotona tai hoitokodeissa asuvia infektiopotilaita sekä palliatiivisessa ja saattohoidossa olevia potilaita.

Avuntarve vaihtelee suuresti, ja usein käynnille mennessään ei tiedä, mitä kaikkea on edessä. Kun antibiootti on annettava toisaalla ajallaan mutta samaan aikaan kuolevan potilaan omainen tarvitsee tässä ja nyt tukea, miten siinä tilanteessa voi toimia oikein laiminlyömättä toista?

Työ on kuormittavaa jo pelkästään siksi, että työtä tehdään ihmisten auttamiseksi ja esimerkiksi virheet, laiminlyönnit ja katkokset tiedonkulussa heijastuvat asiakkaiden hyvinvointiin. Kun tähän yhdistetään paineinen työympäristö, jossa resurssit ovat riittämättömät ja samalla vaatimukset työajalla suoritettavista tehtävistä lisääntyvät, ei ole ihme, että työntekijät uupuvat.

Minulle on usein sanottu, että "älä ole niin tunnollinen" tai "ei se ole meidän vastuullamme". Jos potilas ei pysty itse huolehtimaan omasta edustaan tai hänellä ei ole lähiomaisia, jotka voisivat tehdä sen hänen puolestaan, en voi ummistaa silmiäni ihmisen avuntarpeelta. Eettinen stressi syntyy juuri näissä tilanteissa. Tiedän, että saisin tehtäväni hoidettua nopeammin, jos keskittyisin vain siihen asiaan, jota alun perin olen kotikäynnille mennyt tekemään, vaikkapa ottamaan verikokeita tai antamaan antibioottia. En kuitenkaan pysty toimimaan niin, että jättäisin ottamatta huomioon ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin. Onneksi en.

Tässä piilee mielestäni yksi hoitoalan suurimmista ongelmista. Jatkuva kiire ja riittämättömät resurssit johtavat siihen, että työssä pärjää ihminen, joka pystyy tekemään työnsä siten, että minimivaatimukset täyttyvät. Samaan aikaan tavoitellaan inhimillistä, asiantuntevaa ja yksilöllistä hoitoa ja hoivaa, mutta halutaan myös leikata julkisista palveluista.

Toivotankin jokaisen julkisten sosiaali- ja terveyspalvelujen menoleikkauksia kannattavan tervetulleeksi kokeilemaan tätä työtä nykyisillä tai vielä niukemmilla resursseilla. Yhtälö on nimittäin mahdoton. Asioiden on muututtava, jos haluamme pitää alalla ammattitaitoiset ja tunnolliset hoitajat sekä tarjota edelleen laadukasta hoitoa ja hoivaa.