Opiskelijoiden mielenterveyspäivä: Jokainen meistä on avun arvoinen, mutta saavatko kaikki apua?
Tämä teksti on julkaistu Debatti-mielipidelehdessä 22.4.2021.
Opiskelijoiden mielenterveyspäivää vietetään tänään 22.4. Tänä vuonna opiskelijoiden mielenterveyspäivän ympärillä on kampanjoitu teemalla Osallisuus ja oikeus apuun. Kampanjan tarkoituksena on ollut herättää keskustelua ja lisätä avoimuutta mielenterveysongelmista puhumiseen.
Noin joka viides suomalainen kärsii jossain vaiheessa elämäänsä mielenterveydenhäiriöstä. Hetkellisesti mielenterveys voi järkkyä kenellä tahansa. Avun hakemisen esteenä voivat olla niin yhteiskunnalliset rakenteet kuin myös omat tai lähipiirin asenteet. Omia ongelmia usein joko hävetään tai väheksytään, mutta kuten Opiskelijoiden mielenterveyspäivä -kampanjaa koordinoiva Nyyti ry on hienosti painottanut, jokainen meistä on #AvunArvoinen.
Voiko omista mielenterveysongelmista puhua?
Mielenterveysongelmiin liittyy edelleen stigmaa. Niistä ei haluta puhua, koska pelätään leimautumista. Omassa tuttavapiirissäni mielenterveysongelmista puhuminen ei ole enää tabu. Tiedostan kuitenkin eläväni tietynlaisessa kuplassa. Esimerkiksi psykoterapiassa käyvät useimmiten Uudellamaalla asuvat nuoret naiset - siis juuri se ryhmä, johon minä ja moni tuttavanikin kuuluu. Jos tilannetta tarkastellaan vaikkapa kainuulaisen miehen näkökulmasta, tilanne näyttääkin kovin erilaiselta.
On myös hyvä muistaa, että on täysin eri asia puhua jaksamisen haasteista tai lievästä masennuksesta ja ahdistuksesta kuin vaikkapa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä tai psykoosista. Vaikka moni vakavastakin mielenterveyshäiriöstä kärsivä elää nykyään normaalia elämää lääkkeiden ja oikeanlaisen hoidon turvin, asenteet niitä kohtaan muuttuvat hitaasti.
Yhteiskunnalliset rakenteet ja asenteet avun saamisen esteinä
Mistä tämä eriarvoisuus sitten johtuu? Kuten yllä mainittiinkin, avun hakemisen esteet voivat liittyä niin yhteiskunnallisiin rakenteisiin kuin myös asenteisiin. Joissakin kunnissa on mahdollisuus saada terveysaseman kautta maksusitoumus lyhytpsykoterapiaan, mutta valtaosassa tapauksia ihmiset käyvät Kelan tukemassa psykoterapiassa. Kelan korvauksesta huolimatta tämä jää maksamaan asiakkaalle usein sadasta kahteen sataan euroa kuukaudessa. Harvalla opiskelijalla on varaa tällaiseen.
Ongelmallista on myös se, että moni rajataan avun ulkopuolelle esimerkiksi päihdeongelman takia. Päihdeongelman myöntänyt rajataan automaattisesti kuudeksi kuukaudeksi ulos terveysaseman kautta saatavan lyhytpsykoterapian piiristä. Sen sijaan vastaavassa tilanteessa oleva voi saada maksusitoumuksen lyhytpsykoterapiaan, jos hän ei myönnä ongelmaansa. Tämä perustuu siihen, että päihteiden käyttäjän nähdään olevan kykenemätön sitoutumaan hoitoon. Haluan vielä selventää asiaa: en siis kannusta ketään päihteiden käyttöön, mutta todellisuudessa moni ns. normaalia elämää eläväkin voi satunnaisesti käyttää päihteitä, eikä se automaattisesti tarkoita sitä, että ei olisi kykenevä sitoutumaan hoitoon.
Miksi opiskelijat eivät sitten käytä opiskelijaterveydenhuollon palveluita? Ideaalitilanteessa näitä toki hyödynnettäisiin. Totuus kuitenkin on, että resurssit ovat auttamattoman riittämättömät palvelun tarpeeseen nähden. Korkeakouluopiskelijoiden terveydenhuoltoa tasapuolistaakseen AMK-opiskelijat otettiin alkuvuodesta osaksi YTHS:n tarjoamia palveluita. Valitettavasti myös YTHS:n resurssit olivat jo lähtökohtaisesti liian pienet tuplaantuneeseen asiakasmäärään nähden. Korona-aika on entisestään lisännyt mielenterveydenhaasteita. Esimerkiksi YTHS:n psykiatrisille sairaanhoitajille tai oppilaitosten opintopsykologeille on monin paikoin jopa kuukausien jonot. Näiden tulisi olla matalan kynnyksen palveluita, joihin jokaisen opiskelijan on mahdollista tarvittaessa hakeutua nopeallakin aikataululla. Näin ei kuitenkaan tällä hetkellä ole.
Pitkän aikavälin budjetointi on edellytys palvelutason parantamiselle
Ensisijaisesti kaikkialla tulisi panostaa matalan kynnyksen palveluihin ja varhaiseen puuttumiseen. Kuntatasolla tämän tekee ongelmaksi se, että budjetti laaditaan vuositasolla ja ennaltaehkäisevien palvelujen hyödyt ja rahallinen säästö näkyvät vasta pidemmällä aikajänteellä. Valtion tasolla tilanne ei ole juurikaan parempi. Päätökset tehdään hallituskausi kerrallaan ja tässä jos missä vaaditaan katsetta pitkälle tulevaisuuteen. Siksi tarvitaankin lisää vaikuttavuusarviointia, jotta päättäjät uskaltavat investoida ihmisten hyvinvointiin pitkällä tähtäimellä.
Usein tätä ajatusta kyseenalaistetaan kysymällä, miten tämä on vaikeassa taloustilanteessa mahdollista? Jos asiaa mietitään osana isompaa kokonaisuutta, onko meillä varaa olla panostamatta nuorten mielenterveyteen? Yksi syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle arviolta noin miljoona euroa. Tutkitusti suurin syy syrjäytymisen taustalla ovat erilaiset mielenterveyden ongelmat. Jo ennen koronapandemiaa meillä on ollut suuri joukko syrjäytyneitä ja syrjäytymisvaarassa olevia nuoria. Koronapandemian pitkittyessä tämä joukko on entisestään kasvanut. Kyse ei ole vain kuluista yhteiskunnalle, vaan ennen kaikkea yksilöiden hyvinvoinnista.
Nyt jos koskaan on aika näyttää nuorille, että heidän hyvinvoinnillaan on väliä.