Eettinen stressi uuvuttaa hyvän hoitajan

Astun ovesta sisään ja tervehdin oven suuhun tullutta potilaan puolisoa. Jo ovella puoliso tuo esille kuinka väsynyt ja huolissaan hän on, kun potilas on aiemmin huolehtinut arjen pyörittämisestä ja nyt hän onkin se, joka on sairaana. Puoliso miettii, miten saisi roskat vietyä, kun ulkona on niin liukasta - pitäisikö soittaa kaupungin vanhusapuun? Olen tulossa käynnille antaakseni suonensisäisen antibiootin potilaalle ja tarkistaakseni haavan kunnon. Jo tässä vaiheessa kuitenkin tiedän, että tämä ei riitä. Eikä riitä myöskään käyntiin varattu aika.

Tehy-lehdessä kirjoitettiin eilen osuvasti eettisestä stressistä, jota hoitoalan työntekijät kokevat työssään. Eettisen stressin ajatellaan olevan yleisintä vastikään alalle tulleille, mutta kansainväliset tutkimukset ovat osoittaneet eettisen stressin olevan yleistä myös pitkään alalla olleiden keskuudessa. Eikä ihme - joudumme työssämme jatkuvasti tilanteisiin, joissa joudumme valitsemaan oikean ja väärän välillä.

Työskentelen itse kotisairaalassa, jossa toteutetaan sairaalatasoista hoitoa ihmisten kotona. Potilaat ovat pääasiassa kotona tai hoitokodeissa asuvia infektiopotilaita sekä palliatiivisessa ja saattohoidossa olevia potilaita. Avun tarve vaihtelee suuresti ja usein käynnille mennessään ei tiedä mitä kaikkea on edessä. Se on samalla työn suola, että sen varjopuoli. Kun tiedät, että antibiootti on annettava toisaalla ajallaan, mutta samaan aikaan kuolevan potilaan omainen tarvitsee tässä ja nyt tukea. Miten siinä tilanteessa voi toimia oikein laiminlyömättä toista?

Työ on kuormittavaa jo pelkästään siksi, että työtä tehdään ihmisten auttamiseksi ja esimerkiksi virheet, laiminlyönnit ja katkokset tiedonkulussa heijastuvat ihmisten hyvinvointiin. Kun tähän yhdistetään paineinen työympäristö, jossa resurssit ovat riittämättömät ja samalla vaatimukset työajalla suoritettavista tehtävistä kasvavat, ei ole ihme, että työntekijät uupuvat.  Kun johto vaatii erilaisten mittarien täyttämistä työn kuormittavuuden ja laadun mittaamiseksi, se on usein pois välittömästä potilastyöstä. 

Pienet asiat merkitsevät paljon, mutta myös lisäävät kuormitusta

Monelle ihmiselle pieneltäkin tuntuva apu, joka ei lopulta edes vie paljoa aikaa, voi olla todella suuri asia. Esimerkiksi jutun alussa mainitsemani puoliso oli äärimmäisen kiitollinen siitä, että vein kaksi roskapussia ulkoroskikseen. Hän kiitteli useita kertoja siitä, kuinka ihana ihminen olenkaan. Minulta se vei minuutin tai kaksi ja sain lisäksi itse hyvän mielen, mutta tälle rouvalle se merkitsi paljon enemmän.

Kun alan päivän mittaan summaamaan tällaisia pieniä asioita, niistä kuitenkin kasvaa yllättävän suuri kokonaisuus. Vaikka teoista saa itselle hyvän mielen, ne vaativat usein myös venymistä. Se, että käytän aikaa enemmän jonkun potilaan luona, voi tarkoittaa esimerkiksi ruokatauosta luopumista tai vaihtoehtoisesti ylitöitä. Tai joskus molempia. Siitä huolimatta koen usein riittämättömyyttä siksi, että en ole tehnyt tarpeeksi.

Riittävällä resursoinnilla inhimillisyyttä arkeen

Minulle on usein sanottu, että "älä ole niin tunnollinen" tai "ei se ole meidän vastuulla". Jos potilas ei pysty itse huolehtimaan omasta edustaan tai hänellä ei ole lähiomaisia, jotka voisivat sen tehdä hänen puolestaan, en kuitenkaan voi ummistaa silmiä ihmisen avun tarpeelta. Eettinen stressi syntyy juuri näissä tilanteissa. Tiedän, että saisin tehtäväni hoidettua nopeammin, jos keskittyisin vain siihen asiaan, jota alunperin olen kotikäynnille mennyt tekemään, vaikkapa verikokeiden ottoon tai antibiootin antoon.  Jos siis jättäisin huomioimatta ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin. En kuitenkaan pysty toimimaan niin - ja onneksi en.  

Tässä piilee mielestäni yksi hoitoalan suurimmista ongelmista. Jatkuva kiire ja riittämättömät resurssit ajavat siihen, että työssä pärjää ihminen, joka pystyy tekemään työnsä siten, että minimivaatimukset täyttyvät. Samaan aikaan tavoitellaan inhimillistä, asiantuntevaa ja yksilöllistä hoitoa ja hoivaa, mutta halutaan myös leikata julkisista palveluista. Toivotankin jokaisen julkisten sosiaali- ja terveyspalvelujen menoleikkauksia kannattavan tervetulleeksi kokeilemaan tätä työtä nykyisillä, saati vielä niukemmilla resursseilla. Tämä nimittäin on mahdoton yhtälö. Jos haluamme pitää alalla ammattitaitoiset ja tunnolliset hoitajat sekä tarjota edelleen laadukasta hoitoa ja hoivaa, on asioiden muututtava.